Totuus.

Totuus.
Sen ihminen toiselle antaa voi,
mitä itse saanut on.
Ei vaatia voi enempää
mitä punnukset aikanaan puntaroi.

Vain sen määrän annamme rakkautta,
mitä lapsena itse saimme.
Mistä vanhemmat lapselleen lämpöä saisi,
kun omat vanhempamme olivat rakkaudest´vaiti.

Kuka tuomari toiselle olla voi,
Kenen syy, jos tuntehet kylmentyy.
Mistä voisikaan ottaa enempää,
kuinka osaisi leikkiä lempeää,
jos itse on ilman jäänyt?

Pojalleni.

Nopeasti vuodet kuluu,
aika kulkee etenee.
Vaikka olet iso poika
miltei miehen mittainen.
Äidillesi kuitenkin,
olet sama poikanen,
jota lapsena suukottelin
nukkaposkees paijaelin.

Voi kun Luoja aikaa soisi,
että kanssas olla voisin
vähän, vähän enemmän.
Oppisin sua ymmärtämään
ajatukses´ käsittämään.

Tiedän, että aika karttuu
miehen mittaan järkes varttuu.
Ymmärrät sä varmaan silloin,
että milloin joudun sua torumaan
parastasi tahdon vaan
Minun Rakas poikani,
kallein aarteeni.

(Kirjoitettu 1980.)

Pojalleni.

Tää paikka ihmeellinen, missä olen nyt,
tää unen maa,
voin poikani sua nyt henkenä koskettaa.
Olet mies, mut äidillesi lapsi,
ainiaan.

Rakensit sä välillemme portin etäisen,
sen portin hämys illan aukaisen.
Ehkä tunnet, käsi ryppyinen, sun poskees
koskettaa
ja kuulet äänen joka kuiskaa,
äiti sua niin paljon rakastaa.

Silloin kun mä vielä elin, olin näkyväises mailmassa,
ikävöin ja itkin sinua, mun poikani.
Siellä oli sydämeni kokonaan, missä olit sinäkin.

Nyt on toisin, henkenä kun vaellan,
voin olla siellä, missä halajan, sielun silmillä sua katselen, kuule,
huminassa tuulen, rakas poikani, sinulle
mä puhelen.

( Kirjoitettu Tonille 16.7.1998.)

Takaisin.

Missä henkeni mun vaelsi, ennen syntymääni,
kohdussako avaruuden usvan?
Kuka vanhempani valitsi,
kuka sieluni maallisruumiiseni vangitsi?

Tää tila, mitä elämäksi kutsutaan
usein on niin kovin vaikeaa.
Helpompi on olla katkera ja vihata,
vaik´vois´antaa anteeksi ja rakastaa.

Ehkä koulua, on elo ihmisen,
kunnes saapuu päivä viimeinen
ja sielu palaa sinne , mistä tulikin.
Yhtä toivon vaan, en maailmaan takaisin
tulla tahtoisi.

Tahdon avaruuteen, mistä kerran tulinkin,
se paikka sielulleni ompi parahin
ja toivon, että elämäsäin jotain oppinut
mä olen,
avatesani ikuisuuden oven,
sielun kiitäessä sinne,
tuntemattomaan.

Runo.

Runot tuskasta synnytän
kivul´niinkuin ihmislapsen.
Sanat syntyvät sydämessä nuoruuden
kuin myös poves harmaa hapsen.

Mitä kokenut olen, sen toisille jaan,
samat tunnot kaikki me tunnetaan
niin sinä, minä ja muut.

Samat tunnot on herkillä helmiä,
samat ilot ja surutkin suuret.
Kuka tuntea voisi vahvemmin
kuin kulkija itkumuurin.

Kuka hymyillä voisi herkimmin,
vain hän, ken on tuntenut tuskan.
Kuka nauraa voisi raisummin,
vain se, ken on elänyt hetken mustan.

Runo syntyvi rujossa sielussa,
runot kuitenkin ovat kultaa.
Ne kukkivat kauneimmat kukkaset
vaik´juuret on mustaa multaa.

Runot loistavat kesässä auringon
ne välkkyvät pisaras´sateen.
Runot ruusuja ovat marraskuun,
ne antavat pyhän arkeen.

Toive.

Se aika kun saapuu, pois kuolen,
mun sieluni siirtyy tuolle puolen.
Ei helmiportti mua miellytä,
en harppua halua soitella,
enkä kulta kaduilla kulkea.
Ei valkeat vaattet ole minua varten,
niin luulen,
en viihdy mä joukossa enkelparven.

Hyvä luoja. Anna mun taivaan kuin metsä olla,
anna jalkani paljaat juosta ruohikolla.
Anna metsässäin kasvaa vanhoja puita,
marjoja, kukkia, kasveja muita.

Minä kuunnella tahdon puron solinaa,
ukkosen pauhua ja myrsytuuleen kuminaa,
ne musiikkia on mulle.
Saanhan laulaa kerä lintujen,
olla seurassa kaikkien eläinten.
Anna Herra, mun taivaani sellainen olla.

Niin, uskon et´taivas on sellainen paikka
minkä kauneimmaks´koemme päällä maan.
Anna purteni viimeisen purjehtia
siihen rauhan satamaan.

Äidille.

Äitini pieni, sen tiedän nyt
on taivaaseen sielusi siirtynyt.
Siitä paljon on aikaa, kun kuolo sun vei,
surun päivä tuo minulta unhoitu ei.

Näin ajattelen, mikä sen voiman antoi,
joka äiti-pieni sua elämäs kantoi.
Olit aina iloinen, hellä ja hyvä,
meitä lapsias autoit ja muistit.
Ehkä siinä on mullekin siemen ja jyvä,
jonka elämän peltoon kylvän.

Oli kätesi karheat, paljon työtä tehneet.
Silmäsi lempeät myös murhetta nähneet.
Et itselles pyytänyt, vaan kaikkesi annoit
kun mull´oli sursu, äiti sinä minua kannoit.
Siitäkin kiitän äiti.

Sinun hautaasi ikävöin katselen,
syvä ikävä sisintäin kipuilee.
Mä mielesi pahoitin usein ennen,
mul´oli ain´kiire tullen mennen,
en aikani jakanut sulle.

Äiti, sen kuitenkin ymmärrän nyt,
sinä osana elät minussa vielä,
vaik´sielusi Jumalan luona on siellä.
Yhtä vain toivon, kun koittavi aika mun
mun viimeisen
hetken,
Äiti ota kädestäin kiinni
älä irroita minusta,
tahdon olla taas kiinni sinussa.

Me yhdessä kuljemme polkuja siellä
mis´enää ei kasva ohdakkeit´tiellä.
Me yhdessä olemme luona Herran,
äiti rakas, se aika on edessäin kerran.