Tie.

Tie.

Elämäni polku
lasinsirpalein katettu,
viiltänyt vuosi vuodelta terävämmin.

Terävämpiä sirpaleita ovat he
keitä eniten rakastan.
He ovat rikottuja pullonpohjia,
joiden päällä kävelen,
paljaalla sydämellä.

Minun rakkauteni on väkevä,
omat lapseni, kävelkää untuvilla,
silloin säästytte tietämästä totuutta.

Sielu.

En koskaan uskonut kuolemaan
nyt henkenä koen,
en kuollutkaan.
Vain sieluni vaatteen hautasitte.
Minä elän!
Olen tuulen hengessä kesäisessä,
olen myrskyssä syksyn pimeässä,
olen auringon lämmössä lämpimässä,
uinun linnun pesässä pehmeässä,
olen aineeton henki, täällä ja kaikkialla,
olen lähellä Suurta, korkealla.
Mitä olisinkaan tahtonut muuta.

Häkki lintu.

On ihminen linnun vanginnut,
sademetsien asukkaan kahlinnut.
Huoneen nurkassa rautahäkissään,
lintupieni ei jaksa ees´visertää.

Linnut on luotu lentämään,
ylös taivaalle kohoomaan siivillään.
Ne symbooleja ovat vapauden,
vastakohtia vangittujen.

Yksi päivä kun linnulle vuosi on,
turha kysyä onko se onneton.
Vaik´annat sä sille ruokaa ja juomaa,
raukka vain huokaa "Vapauden mulle suokaa".

Vasta silloin lintunen vapauden saa,
pois viimeiseen uneen kun nukahtaa.
Nyt kalteritkaan ei voi lentoa estää,
siivet leikatut kyllä nousta kestää,
kohota korkealle.

En osaa sanoa, kenen on syy,
pieni lintu kunvankina menehtyy.
Ehkä sijaiskärsijä lintu on.
Ihminen on vain niin tunnoton.
Nyt lintunen lentää jo ilmojen halki,
mut´ihminen on, itsekkyytensä vanki.

Rakki.

Kylän raittia hölköttää takkuinen rakki.
Se talojen portaille terveiset kakki,
ja jalkansa nostaa, suihkuttaa,
näin nartulle rakkautensa tunnustaa.

On koira lie monirotuinen,
väri lenee joskus ollut valkoinen.
Musta laikku sen selkää värittää,
kippuralla kummasti on hännänpää.

Koiran silmiä tuskin nähdä voi,
paljon karvoja luonto sen otsalle soi.
Mut´nenä on musta kuin lakunappi,
kuonon päässä kiiltää kuin pikitappi.

On maailman mies tuo rakki muukalainen,
kuin rakastaja kuuma, ulkolainen.

Kun tehtävät on hoidettu kylässä tässä,
nähdään kulkurin jo raitilla pois lätkimässä.
Tämä uros se nartuille pennut jätti,
kukaan tiedä ei,
mistä rakki tuli ja minne lähti.

Rotukoirien isäntiä hämmentää,
"Miks´kummas´on kippuralla pentujen hännänpäät",
vaik´rotukoirat nartuille tuotettiin
ja niiden tuloksiin luotettiin.

Oli nopeampi kuitenkin kulkuri rakki,
"nyt jääkää hyvästi, koko rotukoira sakki."
Uus´kevät koittavi ja aurinko paistaa,
silloin saa taas kylänne nartut maistaa
lempeä reissumiehen.

Ketun kuolema.

Miks´pyssymies jahtaat kettu raukkaa,
se kauhuissaan koiraasi pakoon laukkaa.
Täällä metsässä se asuu, niin kuin sinäkin,
voithan jaka sen kanssa reviirin.

Nostat pyssyn, tähtäät hetken verran,
yksi laukaus, ammuit vain kerran,
mies onko hyvä sun olla?
Uhris viattoman näät makaavan ruovikolla.

Kettu henkensä edestä pakoon juoksi,
mut´nopeampi oli pyssyn luoti.
Oli ketullakin metsässä olkeus olla,
"miks´surmasit sen kirotulla luodikolla?"

Sinä metsämies kerran tiliä teet
maksat tekosi, tapposi korkoineen.
Sen pelon ja tuskan, minkä ketulle teit,
osan villiä luontoa meiltäkin veit.

Kerran saalistaja astut rannalle viimeisen,
ehkä vastaasi saapuu kettu punainen.
Oli ketullakin sielu, sitä tiennyt et,
parast´on, että itse nyt pakenet.

Uskollinen ystävä.

Ken ihmisen paras ystävä on,
kuka kättäsi nuolee, jos oot onneton.
Kuka kuononsa polvelle laskee sun,
kuka viisaasti katsoo, sanoo sanoitta silmillään;
"oot rakas sä isäntä mu."

Kuka koskaan ei kuonostaan rumia päästä,
ei valita vilusta, ränttäsäästä.
Kuka kiitollsena ruokansa syö,
kuka tervehtii, häntäänsä heiluttaa
tulit kotiin, oli päivä tai yö.

Koira kotia vartioi,
se koiran on työ.

Ken allapäin kulkee, jos suru sua painaa.
Kuka jalkojas lämmittää, jos kipu sua vaivaa.
Kelle olet sä tärkein päällä maan,
koira menee vaik´puolestas kuolemaan,
jos vaara sua uhkaa, koira elämänsä
puolestas uhraa.

Millä palkitset koirasi rakkauden,
silläkö, että annat sä piikin viimeisen?
Jos tehdä se täytyy, irroita panta
silitä hellästi rinnan alta.
Kiitä kaikesta hyvästä, mitä koiraltas sait,
kohta ystävä paras on hiljaa vait.

Laukaus.

On varhainen aamu lokakuun,
viel´viipyvi lehtiä oksalla puun,
hämy harmaa niitylle varjonsa heittää,
sumuharsoin pellot paljaat peittää.

Tuolla metsässä linnun laulun mä kuulen,
sen viserrys kulkee mukana tuulen.
Mä vihellän hiljaa, ja lintu vastas,
hei, se olikin mustarastas.

Samaan aikaan metsästäjä pyssynsä lataa.
Eväsreppunsa pakkaa,
tämä mies tahtoo tänään tappaa.

Viime sodassa mies oli piilossa, missä?
Sitä tiedä en?
Ei maataan hän puolustanut kera veljien.
Aseeseen ei hän tarttunut,
eikä maataan puolustanut.

Näin metsämies miettii,
nyt maassa on rauha,
mun hyvä on näyttää
kuinka ihmisel´on oikeus luontoa käyttää.
Eihän pelissä enää itsenäisyys tai vapaus,
eläimen kuolema on mulle vain
hauska tapaus.

Kylän raittia tässä mies astelee,
repun päällä ketun raato;
"mä veteraaneille näyttelen et tänään on tapahtunut kaato".

Lintuseni.

Talvi on kylmä, pakkasta paljon
timantit hangella kiiltää.
Aurinko kelmeä taivaan rannal´
sumuverhoa merelle piirtää.

Mikä pörröinen pallo lumessa on,
talitiainen kylmissään onneton.
Minä kädellein nostan linnun tään,
jo huomaan liikahti pikkuinen pää.

Vien sisälle lintusen, sille puhelen,
laitan jyviä ja vesikupposen.
Ei aikaakaan, lintu virkistyy
lentää orrelle, titityy.

Talven kylmyydestä ihanan ystävän sain
hyvä, että pikkuisen sisälle hain.
Tuntuu kuin olisi kesä,
viserrystäkin kuulla saan,
kun ulkona pakkanen paukkuaa.

Tulee kevät ja sääkin lämpenee,
mene lintuni vapauteen ja pesä tee.
Jos ensi talvena on kylmä sää,
tule ystäväin luokseni lämpimään.

Olit pieni ja kevät kuin henkäys vaan,
mut´on pienikin iloa antamaan.
Nyt ymmärän pieni lintunen,
toit terveiset sä maasta enkelten.