Laitapuolen kulkija.

Laitapuolen kulkija.

Tuuli ulvoo, sataa vettä,
hän nuokkuvi oven syvennyksessä.
Laitapuolen kulkija, likainen, nälkäinen, koditon
pulipullo vai lämmön lähteenä on.

Parta pitkä, tukka roikkuvi olkapäillä,
märät lumput nuhruiset hällä,
mies parka on ulkona joka säällä.

Mun syömmessäin jotakin liikahtaa,
kun katselen laitapuolen kulkijaa.
Näin mietin.
Olet ihmisparka sä sortunut,
sitä itse tuskin oot toivonut,
ehkä vahvemmat ovat sun painaneet
ja elämän uskon murtaneet.

Yksi lohtukin sinulla kulkuri olla voi,
puliukonkin Jumala omaksi kuvakseen loi.

Kuumat aallot.

Oon neito viisikymppinen
juur´vaihdevuosiin yltänyt.
Uskalla enää en hymyillä, surra,
uus´ryppy on muuten taas naamassa mulla.

Voissa en voi enää pihvejä paistaa,
ja jos viiniä tipankin mielii maistaa
jo kertyy läskiä vyötärön paikkaan,
muotimekkoa siis ei voi päällensä laittaa.

Se sama on , oli kesä tai talvi,
on kehossain aina hirmuinen hiki,
en päästää voi ees´sulhoja liki.

Illalla nukkumaan käydessä
itseni täkillä peitän,
jo hetkisen päästä kuuma on,
pois peiton päältäni heitän.
Tämä ralli se jatkuvi kaiken yötä,
kuinka jaksankaan tehdä työtä.

Kuuma puna mun kasvoni päivittäin värjää,
tuntuu kuin en enää töissäkään pärjää.
Opi en tietokonetta uutta.
"Hei nyt sytytti, on mielessäin muuta".
Jo raksahti päässä,
on tullut se hetki,
tehtävä retki luo gynekologin.

Hän apunsa antaa, hormoonit määrää,
tää tyttönen jaksaa taas työssäkin häärää.
Ei masenna enää läskit eikä rypyt tee tenää,
ja kaipuukin sulhoihin alkaa herää.

Tuulikannel.

Elon metsässä kuljen, katson suureen tammeen.
Sen juuret syvällä on mullas´maan.
Puun lehvistössä soittaa tuulikannel,
harva ihminen sen sointua kuulla saa.

Mä tuulikanteleen myös itse omistan,
mun sielun kannel soittaa syväll´sydän sopukan.
Kun olin nuori, kannel soitti sävelt´heleää,
elämä ol´silloin, oi niin keveää.

Kului vuodet, ääni kanteleeni
soinnin epävireisen se sai.
Ehkä elettyä elämääni liikaa taakse katsoin
aikaa nuoruuden, mi oli mennyt,
sitä yhä hain.

Mennyttä en enää sure en,
mull´onhan yhä kannel, vaik´epävireinen.
Kun vuodet karttuu, sointi hiljenee
ja viimein kielet kanteleeni, katkeilee.

Mun kanteleeni loppuun soitettu,
tammen alle putoaa,
kannel peittyy multaan, jää sinne maatumaan.

Kerran kasvaa siitä uusi tammi
on tuuheet lehdet sen,
ja synnyttävät paremman
tuulikanteleen.

Mennyt elämä.

Tässä istun ja mietin...
näin on elämä mennyt.
Oonko elänyt lainkaan,
tai ollut vain,
mitä eloni aikana aikaan sain?

Mahtui elämääni iloa, surua myös,
oli poutaa ja myrskytuulta,
usein tuntuu siltä, et aina ei ollut,
oikea elämän suunta.

Kuinka elää voi oikein ihminen
jos elo on vain ainutkertainen.
Ei vuosissa elämän, voi oppia kaikkea sitä
mihin tarvittais´monien ihmisikä.

Mutta sen oppinut olen, toistamme rakastakaa,
viat omat ja toistemme unohtakaa,
asuu enkelit taivaassa,
ihmiset päällä maan,
siis toisiamme rakastakaa.